Työuran vasta-alkaja, keskivaiheilla oleva ja eläkettä lähestyvä jytyläinen kertovat, mitä ajatuksia työelämä heissä herättää. Työterveyslaitoksen erikoistutkija Mervi Ruokolainen analysoi vastauksia.
Miltä työelämä näyttää, kun se siintää vasta horisontissa tai on ottamassa uran ensiaskeleita? Entä kun työura on ehtinyt jo ”keski-ikään”, mitä ajatuksia ja toiveita työelämä silloin herättää? Ja entä kun eläkeikä alkaa kolkutella, millaisia tuntemuksia pian loppuva työelämä synnyttää?
Kolme työuran eri vaiheissa olevaa jytyläistä kertoo näkemyksensä työelämästä. Työterveyslaitoksen erikoistutkija Mervi Ruokolainen analysoi heidän vastauksiaan yleisellä tasolla.
Haastatteluhetkellä Antti Järvelällä, 21, on takanaan puolitoista viikkoa viransijaisuutta Pohjois-Savon pelastuslaitokseen kuuluvalla Tervon pelastusasemalla. Aseman ainoana työntekijänä hän vastaa muun muassa alueen palotarkastuksista ja pyörittää aseman päivittäisasioita.
”Olen onnekas, että sain tämän muutaman kuukauden sijaisuuden, sillä minulla on vielä päällystötutkinnon suorittaminen kesken Kuopion pelastusopistossa. Työn saamiseen vaikutti varmasti se, että olen toiminut kolme vuotta sopimuspalokunnassa eli tutummin vapaapalokunnassa. Ensimmäisen työn saaminen on meidän alalla usein hankalaa. Seuraavat pestit löytyvät sitten helpommin”, Järvelä sanoo.
Ensimmäisen työn saaminen on meidän alalla usein hankalaa.
Aivan yksin Järvelä ei sentään joudu työtään tekemään. Naapuriaseman kollegoilta voi aina kysyä neuvoa.
Järvelä ajautui pelastusalalle innostuttuaan sopimuspalokuntatoiminnasta.
”Hakeuduin nimenomaan päällystötutkintolinjalle, sillä minua kiinnostaa pelastusalalla hallinnollinen vastuu ja riskienhallinta. Jossain vaiheessa jatkan todennäköisesti opintoja esimerkiksi Itä-Suomen yliopistossa, jossa on alkamassa alan maisteriopinnot. Mutta ensin pitää tietenkin saada päällystötutkinto suoritettua ja tehdä töitä.”
Toivoisi silti, että työpaikoilla tulisi vielä enemmän keskustelua meidän untuvikkojen ja konkareiden kesken.
Sopimuspalokuntalaisena Järvelä tiesi jo ennen opiskeluja, että pelastusalalla on selkeät vastuut ja hierarkia. Näin taataan, että pelastustehtävissä pystytään toimimaan tehokkaasti. Järvelä arvostaa sitä, että alan työyhteisöt koostuvat eritaustaisista ja eri-ikäisistä ihmisistä.
”Toivoisi silti, että työpaikoilla tulisi vielä enemmän keskustelua meidän untuvikkojen ja konkareiden kesken esimerkiksi erilaisista toimintatavoista. On kaikkien kannalta hedelmällistä, kun vertaillaan ja perustellaan näkemyksiä. Meillä nuoremmillakin voi olla hyviä ideoita, miksi jokin asia kannattaisi tehdä tietyllä tavalla.”
Erikoistutkija Mervi Ruokalaisen kommentti:
”Antti Järvelä edustaa uutta sukupolvea, joka tulee töihin vahvalla motivaatiolla, mutta realistisella otteella. Hän haluaa vaikuttaa ja kehittyä. Toive moniäänisestä työyhteisöstä ja sukupolvien yhteistyöstä on tärkeä muistutus siitä, että nuorilla on paitsi intoa, myös näkemyksiä, jotka ansaitsevat tulla kuulluiksi.”
Korkeimman oikeuden ratkaisut ja lainsäädännön muutokset sekä niiden vaikutukset kunnan arkeen ja päätöksentekoon kiinnostavat Maija Niemeläistä, 39, niin paljon, että niihin tulee perehdyttyä osin vapaa-ajallakin.
”Osaan kyllä pitää rajan työn ja vapaan välillä, ja siihen meillä myös kannustetaan. Toisenlaisiakin kokemuksia minulla on yksityisen puolen työpaikoista”, sanoo Liperin kunnassa hyvinvointipalveluiden hallintosihteerinä työskentelevä Niemeläinen.
Osaan kyllä pitää rajan työn ja vapaan välillä, ja siihen meillä myös kannustetaan. Toisenlaisiakin kokemuksia minulla on yksityisen puolen työpaikoista.
Hän koordinoi työssään muun muassa koulukuljetuksia. Työ on ratkaisukeskeistä, vastuullista ja monialaista, eli kaikkea muuta kuin perinteistä paperien pyörittelyä.
”Sain kipinän lakipuoleen työskennellessäni vakuutusalalla ja halusin syventää osaamistani. Niinpä lähdin opiskelemaan hallintotieteiden maisteriksi. Sitä ennen olin jo kerinnyt opiskella merkonomiksi ja tradenomiksi.”
Tulevaisuudessa hän toivoisi työnsä suuntautuvan enemmän oikeustieteitä hyödyntäviin asiantuntijatehtäviin, mutta hän tunnistaa realiteetit. Pienellä paikkakunnalla on työpaikkoja rajallisesti.
Katselen silmät avoinna uutta, mutta tässä on hyvä nyt. Sitä paitsi meillä on hyvä ja kannustava työyhteisö ja esihenkilöt.
Etätyön ansiosta töitä voi tehdä melkein mistä vain. Silti monet tehtävät ovat yhä pääkaupunkiseudulla. Elämänvalinnat, kuten puolison työ ja oma koti järven rannalla, asettavat rajat sille, mihin voi tai haluaa lähteä.
”Katselen silmät avoinna uutta, mutta tässä on hyvä nyt. Sitä paitsi meillä on hyvä ja kannustava työyhteisö ja esihenkilöt. Ja kun pääsee tekemään merkityksellisiä asioita, työn imu kantaa pitkälle. Mutta aika näyttää, mihin lopulta päädyn.”
”Maija Niemeläisen ura on hyvä esimerkki tavoitteellisesta kehittymisestä ja jatkuvasta oppimisesta. Samalla hänen tarinansa nostaa esiin keskityöuran todellisuuden: oma osaaminen voi jäädä osin vajaakäytölle, ja elämäntilanne rajaa valintoja. Asiantuntijuus ei synny vain koulutuksesta, vaan myös kyvystä pysähtyä ja arvioida omaa suuntaansa.”
Teppo Seppisen, 66, eläkeikä täyttyi jo pari vuotta sitten, mutta Seppinen on edelleen töissä.
”Eläkeiän täytyttyä esihenkilöni sanoi, ettei me sua eläkkeelle päästetä. Enkä olisi mielellään lähtenytkään. Työ on minulle hyvin tärkeää. Olen myös saanut hyvää palautetta niin asiakkailta kuin työnantajaltakin.”
Seppinen on tehnyt pitkän uran kirjastoalalla, yli 44 vuotta, joista valtaosan kirjastoauton kuljettaja-virkailijana Kouvolassa. Alkuvuosina Kotkan pääkirjastossa työpäivät alkoivat leimaamalla pari–kolmesataa eräpäiväkorttia, nyt kaikki on sähköistä. Yksi asia on pysynyt: asiakaskohtaamiset.
Koen tekeväni tärkeää työtä. Meillä on yhä joitain asiakkaita, jotka ovat käyneet kirjastoautossa jo 1970-luvulla.
”Koen tekeväni tärkeää työtä. Meillä on yhä joitain asiakkaita, jotka ovat käyneet kirjastoautossa jo 1970-luvulla. Tunnemme toisemme nimeltä ja tiedän jo valmiiksi, kuka etsii minkäkinlaisia kirjoja. Eikä tämä ole pelkkää kirjojen lainaamista. Päiväkotilapset oppivat asioimaan ihmisen kanssa eikä pelkän automaatin. Se on tärkeää.”
Iän myötä Seppinen on jo vähän tuskastunut uudenlaisiin digitaalisiin välineisiin ja ohjelmistoihin, joihin kirjastovirkailijan pitäisi perehtyä. Hän on suosiolla sanonut nuoremmille kollegoille, että hoitakaa te nämä, kun muutenkin olette digijutuissa paremmin sisällä.
Kokemus on opettanut, että työpäivä kannattaa suunnitella huolella, jotta kaiken ehtii hoitaa myös lyhimmillä, vartin mittaisilla kirjastoauton pysähdyksillä. Työpäivä ei saisi olla liian kuormittava, jotta kiire ei veisi työn iloa.
En koe olevani vielä valmis eläkkeelle enkä oikein tiedä, miten täyttäisin tyhjän tilan.
Terveyshaasteet ovat muistuttaneet Seppistä elämän hauraudesta. Hän nukahti viime kesänä hetkeksi ratissa ja kirjastoauto suistui tieltä. Tapaus johti uniapneadiagnoosiin ja ainakin väliaikaiseen ajokieltoon.
”Onneksi ei käynyt pahemmin, eikä etenkään ihmisille. Nyt nuoremmat kollegat ovat ajaneet ja minä olen ollut virkailijana.”
Seppinen ei odota eläkeaikaa innolla, on syy eläkkeelle lähtöön mikä tahansa.
”En koe olevani vielä valmis eläkkeelle enkä oikein tiedä, miten täyttäisin tyhjän tilan. Minulla ei esimerkiksi ole harrastuksia, jotka veisivät paljon aikaa. Se vähän mietityttää, mutta kai sitä jotain keksii.”
”Teppo Seppisen tarina on esimerkki työstä, joka on elämäntapa. Pitkä ura on tuonut yhteisöjä, ihmisiä ja merkityksellisiä kohtaamisia. Hän on löytänyt oman tapansa olla arvokas osa työyhteisöä. Hänen kokemuksensa muistuttaa, kuinka tärkeää on mahdollistaa joustava jatkaminen niille, jotka haluavat vielä työskennellä, vaikka eläkeikä olisikin jo koittanut.”