Vappu on työväelle perinteinen ja merkittävä juhla. Se sai alkunsa Yhdysvalloissa työväen yleislakosta vuonna 1886. Suomessa työväen vappua vietettiin ensimmäistä kertaa vuonna 1890. Paljon käytettynä iskulauseena noihin aikoihin oli ”8 tuntia työtä, 8 tuntia virkistystä, 8 tuntia lepoa”.
8 tunnin työpäivä, viikkolevot. Vuosiloma, perhevapaat, työsuojelu. Ammattiliittojen ja niiden jäsenten tekemän työn ansiosta työelämä on noista ajoista kehittynyt, mutta työntekijöiden yhteen liittymisen tarve ei ole vähentynyt. Päinvastoin, elämme tällä hetkellä erittäin haastavia aikoja. Ammattiliittoja tarvitaan yhä ja ehkä jopa enemmän kuin koskaan.
Ammattiliittoja tarvitaan yhä ja ehkä jopa enemmän kuin koskaan.
Suomen hallitus on hallitusohjelmassaan kääntänyt työmarkkinoiden suunnan kohti samanlaista hyytävää takatalvea, jollaisen viime viikolla elimme. Ohjelma on poikkeuksellinen epätasapainoinen – iso osa sen sisällöstä on kopioitu suoraan Elinkeinoelämän keskusliiton ja Suomen yrittäjien pitkäaikaisista tavoitteista samalla kun työntekijöiden tavoitteet loistavat poissaolollaan.
Suomalaista työlainsäädäntöä viedään tällä hetkellä taaksepäin. Maamme hallitus on korostanut, kuinka meidän pitäisi työmarkkinoilla ottaa mallia muista Pohjoismaista. Ikävä kyllä hallitusohjelma ei edusta pohjoismaista mallia muuten kuin työnantajamyönteisten poimintojen osalta. Lisäksi on unohdettu pohjoismaisen mallin ydin: sopiminen.
Esimerkiksi Ruotsin työmarkkinamalli on muodostettu keskustelun ja yhteisen sopimisen kautta, ja siksi se toimii. Lisäksi ”Ruotsin-tuomisista” on unohdettu työntekijämyönteiset asiat, kuten työntekijäpuolen tulkintaetuoikeus. Ruotsissa tes-riidoissa työntekijäpuoli on oikeassa kunnes toisin todistetaan, Suomessa päinvastoin.
Suomeen halutaan myös palkanmuodostukseen malli, joka toteutuessaan hankaloittaa huomattavasti naisvaltaisten ja matalapalkkaisten alojen palkkakehitystä. Hallitusohjelmassa tavoitteena on, ettei valtakunnansovittelija voisi jatkossa edes työriitojen ratkaisemiseksi esittää korkeampia palkankorotuksia kuin mitä vientiteollisuudessa on sovittu.
Olemme yhteiskuntana sitoutuneet palkkatasa-arvoon, mutta silti naisen euro on edelleen 84 senttiä. Naisen euro on meillä pienempi kuin Euroopassa keskimäärin. Isolta osin on kyse siitä, että ammattialamme ovat vahvasti eriytyneitä. Perinteisillä miesten aloilla maksetaan enemmän palkkaan kuin naisten aloilla, esimerkiksi hoivassa. Ehkä historiallisista syistä naisten ammatteja ja tekemää työtä on virheellisesti pidetty vähemmän tuottavina.
Meiltä löytyy myös selittämätöntä palkkaeroa: osin samoissakin tehtävissä miehillä on naisia paremmat palkat.
Kehitys eron umpeen kuromiseksi on hidasta, ja tällä vauhdilla saavutamme samapalkkaisuuden noin 100 vuoden päästä. Tuntuu kovin ulkokultaiselta puhua kauniisti tasa-arvon edistämisestä ja samalla säätää lainsäädäntöä, joka merkittävästi hidastaa ja vaikeuttaa samapalkkaisuuden saavuttamisesta ja joka näkemyksemme mukaan sementoi palkkaerot pysyviksi.
Kunta-alalle tehtiin vuonna 2022 palkkaratkaisu, jossa palkkojen jälkeenjääneisyydestä ja matalista palkoista kärsivät kunnat ja hyvinvointialueet saivat viisivuotisen palkkojen kehittämisohjelman. Tämä palkkaratkaisu raivostutti monet etelärannan työnantajaliitot, mutta kysyn, miten ikinä saamme palkkaeroja kavennettua, jos mahdollisuudet vastaaviin ratkaisuihin viedään pois?
Itse olen kunta-alan ratkaisusta ylpeä. Se paitsi parantaa palkkoja, on myös osoitus työntekijäpuolen hyvästä yhteistyöstä yli keskusjärjestörajojen.
—
Suomalaisten koulutustason kehitys on pysähtynyt. Etenkään pojat eivät enää saavuta vanhempiensa koulutustasoa. Samalla työelämä muuttuu ja kehittyy yhä kovempaa vauhtia. Moni ala katoaa kokonaan – esimerkiksi sairaaloissa tekstinkäsittely on hiljalleen korvautunut automaattisella puheentunnistuksella. Monella alalla meillä on kansallinen osaajapula. Tehtävät ja ihmiset eivät aina kohtaa.
On tärkeää, että omaa osaamista on mahdollisuus ylläpitää ja kehittää läpi työuran. Myös uudelle alalla kouluttautumisen pitää olla mahdollista, jos vanha ala ei enää vedä tai työntekijä haluaa jostain muusta syystä vaihtaa alaa.
Vastaus tähän ei ole aikuiskoulutustuen poistaminen. Tämä hyvin toimiva järjestelmä on ollut monelle väylä kehittyä työelämässä ja saavuttaa tutkinto, jolla työllistyä vakinaiseen työhön. Samalla se on helpottanut huomattavasti muun muassa julkisen sektorin työvoimapulaa.Vastaus ei myöskään ole toisen asteen maksullisuuden rapauttaminen. Jos maksuttomuus loppuu esitetyllä tavalla toisen asteen tutkinnon puolivälissä, jää hyöty ilmaisesta opetuksesta torsoksi. Koulutuksen pitää olla suomalaiselle nuorelle perusoikeus, ei asia, joka on mahdollista, jos perheellä on rahaa. Otimme aikanaan askeleen oikeaan suuntaan, nyt ei kannata peruuttaa takaisin.
Meidän on muistettava, että maassamme syntyy lapsia koko ajan vähemmän. Uudet ikäluokat ovat aiempia pienempiä, ja väestömme harmaantuu. Meidän on pidettävä huoli jokaisesta tulevasta veronmaksajasta. Ketään ei saa päästää syrjäytymään. Se on paitsi inhimillisesti liian kallista, myös yhteiskunnallisesti kestämätöntä.
Samalla meidän on ymmärrettävä, että emme pärjää ilman ulkomaista työvoimaa. Työperäinen maahanmuutto on Suomelle kohtalon kysymys. Tarvitsemme ihmisiä, joka auttavat meitä jatkossakin tuottamaan palveluita, innovoimaan uusia ratkaisuja ja pyörittämään yhteiskuntaamme. Ihmisiä, jotka ovat valmiita ottamaan Suomen kodikseen. Siksi meidän on suhtauduttava kansainväliseen rekrytointiin mahdollisuutena, ei asiana, joka pitää kaikin tavoin estää.
Meidän on suhtauduttava kansainväliseen rekrytointiin mahdollisuutena, ei asiana, joka pitää kaikin tavoin estää.
Suren nykyistä vastakkain asettelevaa keskusteluilmapiiriämme. Somessa kilpaillaan siitä, kuka sanoo roisimmin, ja palstatilaa saa sitä enemmän, mitä kärjekkäämpää kieltä käyttää. Tämän hallitsevat yhteiskuntamme kaikki tahot. Ammattiyhdistysliike on ollut monen maalituslistalla. Meidät on jopa ministerin suulla rinnastettu mafiaan, maalaillaan mielikuvia Hakaniemen palatseista ja omia etujaan ajavista ay-pampuista.
Tämä ei voisi olla kauempana totuudesta.
Naispuolisena ay-johtajana, joka työskentelee ihan tavallisessa toimistorakennuksessa Vallillassa, voin kertoa, että meidän työmme keskiössä on jäsenten ja työntekijöiden edunvalvonta. Toimenpiteemme eivät johdu vallanhimosta eikä niistä päätä pieni vasemmistopuolueisiin kuuluva piiri, vaan laaja joukko sitoutumattomia ja (huom!) eri puoluetaustat omaavia jäseniämme. Työntekijöiden edunvalvonnan rinnastaminen mafiaan on alhaista.
En myöskään suostu hyväksymään ajatusta siitä, että työntekijöiden ja työnantajien etu olisi ristiriidassa keskenään. Uskon vakaasti siihen, että molemmat hyötyvät, kun työntekijät voivat hyvin ja yritykset menestyvät. Tämä ei ole mahdoton yhtälö, mutta se vaatii yhteistyötä ja ideologisen kyykyttämisen unohtamista.
Me kaikki ymmärrämme tarpeen säästää ja sopeuttaa menoja tuloihin. Se, mihin säästöt kohdistetaan, on kuitenkin arvovalinta. Yhteiskuntaa ja työelämää ei paranneta korulauseilla, vaan teoilla.
Se, mihin säästöt kohdistetaan, on arvovalinta.
Meidän on pidettävä huoli Suomesta ja suomalaisesta työelämästä ja varmistettava, että työntekijät huomataan jatkossakin. Tämän voimme tehdä vain yhdessä.
Mitä enemmän meitä on, sitä vahvempana äänemme kuuluu. Hyvää vappua!
Blogiteksti on lyhennetty versio Jytyn puheenjohtajan Jonna Voiman puheesta Porvoon työväen vappu -tapahtumassa 1.5.2024.
Puheenjohtaja
puh. 050 591 2341 jonna.voima@jytyliitto.fi